Opi kaikki rullasuksiharjoittelusta IDT-rullasuksituotteiden avulla
Vuoristosolan asfaltti oli vielä aamukasteen tummentama ja niin liukas, että pienikin tekniikkavirhe olisi voinut muuttua hurjaksi liu'uksi pitkin raastinrautaa muistuttavaa tienpintaa.
Elenalle, kokeneelle maastohiihtäjälle, jolla oli nimissään kaksi olympiamitalia, kesäkuu ei merkinnyt lomaa. Se merkitsi kuivaharjoittelua. Talven mestarit rakennetaan näet paahtavan kesän helteessä.
Hän napsautti kenkänsä luistelurullasuksien siteisiin. Toisin kuin lumen pehmeä ja anteeksiantava liuku, nämä lyhyet alumiinisauvat, joiden päissä oli kumipyörät, eivät tarjonneet minkäänlaista pehmustusta. Jos täällä kaatui, ei jäljelle jäänyt pöllyävää lunta vaan ihoa.
Alkulämmittely: tarkkuus voiman edelle
Elena sääti sykemittarinsa ja veti hanskat käteensä – paksut nahkahanskat lämpötilan noususta huolimatta, jotta kaksikymmentä tuntia viikoittaista sauvatyöskentelyä eivät aiheuttaisi rakkoja. Hänen vierellään oli Lukas, kansallisen kilpailukiertueen nouseva tähti, joka oli täynnä energiaa ja Elenan mielestä hieman liikaa uhoa.
”Tavoitteletko tänään vuoren kuninkaan osuutta?” Lukas virnisti nojaten sauvoihinsa. Hänen sauvojensa päissä oli tappavan terävät, timanttiteroitetut kovametalliholkit, jotka oli suunniteltu pureutumaan kovaan asfalttiin.
”Tavoittelen täydellistä biomekaniikkaa”, Elena sanoi kuivasti. ”Mäkeä ei kiinnosta egosi, Lukas. Tie panee vastaan.”
He aloittivat matalan intensiteetin kakkosalueen liu'ulla. Rullasuksilla luonnollisen ”kantin” puuttuminen tarkoittaa, että vakaus riippuu täysin keskivartalon voimasta ja nilkkojen linjauksesta. Elena liikkui kuin heiluri. Jokainen potku oli painonsiirron mestarinäyte – hän siirsi koko kehonpainonsa täysin yhdelle sukselle, liukui pyörällä, kunnes se melkein pysähtyi, ja räjähti sitten seuraavaan askeleseen.
Lukas suhahti edelle, pyörät suristen kuin vihaiset herhiläiset. Hän punnersi eteenpäin käyttäen massiivista ylävartaloaan korvaamaan vasemman nilkan lievää horjumista. Elena katseli häntä hiljainen hymy kasvoillaan. Hän oppii kilometrillä viisitoista, hän ajatteli.
Intervalli: V2-vuorottelun kidutus
Valmentajan pakettiauto pysähtyi heidän viereensä Col de la Madonen juurelle. Edessä oli uuvuttava 11,3 kilometrin nousu, jonka keskijyrkkyys oli 7 prosenttia. Valmentaja Marcus laski ikkunan alas sekuntikello jo kädessään.
”Selvä, kuusi neljän minuutin vetoa kynnyksellä”, Marcus huusi moottorin yli. ”Keskittykää V2-vuorottelutekniikkaan. Haluan räjähtäviä sauvaniskuja, mutta pitäkää lantio ylhäällä. Älkää lysähtäkö, kun väsytte!”
Elena veti syvään henkeä. Tässä kohtaa ammattilaisurheilijan henkinen sitkeys astui kuvaan. Lumella hiihtäjä voi käyttää maastoa lepäämiseen ja ottaa liukua loivassa notkossa. Rullasuksilla vierintävastus on jatkuva. Heti kun lakkaat työntämästä, lakkaat liikkumasta.
”Menkää!” Marcus ärähti.
Elena ja Lukas syöksyivät eteenpäin. Sauva maahan, potku, liuku. Sauva maahan, potku, liuku.
Ääni oli korviahuumaava – kovametallikärkien rytmikäs, metallinen kalk-kalk-kalk niiden iskeytyessä asfalttiin täydellisessä tahdissa.
Kolmanteen intervalliin mennessä aurinko oli paahtanut asfaltin kuumaksi, ja lämpöaallot säteilivät heidän kasvoilleen. Hiki kirveli Elenan silmiä, mutta hänen katseensa oli kiinnittynyt vain kymmenen metrin päässä olevan Lukaksen alaselkään. Hän alkoi hyytyä. Lantio vajosi ja paino siirtyi saappaiden taakse. Hän ”istui vessanpöntölle”, kuten valmentajat hellästi kutsuivat uupuneen hiihtäjän lysähtänyttä asentoa.
Elena tihensi rytmiään. Hän ei lyhentänyt askeltaan, vaan aktivoi keskivartaloaan tehokkaammin. Voimakkaalla puristuksella hän nousi Lukaksen rinnalle.
”Lantio ylös, Lukas!” hän huusi hampaidensa välistä. ”Työnnä varpaiden kautta!”
Lasku: hermojen äärimmäinen testi
Huipulle pääseminen oli vasta puolet koitoksesta. Ammattimaisen rullahiihdon todellinen kauhu piili laskussa. Rullasuksissa ei ole jarruja. Hidastaakseen hiihtäjän on levitettävä jalkansa leveään, tärisevään auraan asfaltilla tai vedettävä suksella sivuttain – liike, joka tuhoaa kalliit kumipyörät sekunneissa.
He kääntyivät ympäri kasvot punoittaen ja lihakset huutaen.
”Pysykää matalana, valitkaa ajolinjat ajoissa ja varokaa irtosoraa”, Elena käski. Hänen kokeneen hiihtäjän auktoriteettinsa ei jättänyt tilaa vastaväitteille.
He syöksyivät laskuun. Sekunneissa vauhti nousi 64 kilometriin tunnissa, ja he leijuivat vain muutaman sentin päässä kiitävästä asfaltista. Elena painui syvään aerodynaamiseen laskuasentoon, kädet kasvojensa edessä, tasapainoillen kahdella tärisevällä alumiiniliuskalla. Jokainen pikkukivi tuntui pyörien alla lohkareelta. Yksi hiekkalaikku saattoi lukita pyörän ja singota hänet kaiteeseen.
Terävä neulansilmämutka lähestyi. Elena nousi hieman, siirsi painonsa ulkosukselle ja kiersi pyörillään mutkan nopeasti ja pelottavasti pieniä korjausliikkeitä tehden. Askel, askel, askel. Hän leikkasi mutkan lakipisteen puhtaasti.
Hänen takanaan kuului kumin kirskuntaa. Lukas oli tullut mutkaan liian lujaa, ja takapyörä lähti luisuun männynneulasten päällä. Hengästyttävän hetken ajan hän oli yhden jalan varassa kädet viuhtoen. Mutta talven aikana opitut vaistot heräsivät; hän laski painopistettään, vaimensi tärinän voimakkaalla polven joustolla ja palautti tasapainonsa kasvot valkoisina kuin lakana.
Palautuminen
Solan pohjalla pakettiauto odotti. Molemmat hiihtäjät rullasivat pysähdyksiin ja siirtyivät asfaltilta nurmelle, jotta pyörivät pyörät pääsisivät jäähtymään.
Lukas lysähti kivimuurille ja avasi saappaansa soljet vapisevin käsin. Hänen paitansa oli suolan tahraama, ja kädet tärisivät tien aiheuttamasta värinästä.
”Luulin… luulin saavuttaneeni sinut siinä kolmannessa nousussa”, Lukas puuskutti ja katsoi Elenaa.
Elena irrotti kypäränsä. Hänen hiuksensa olivat hiestä märät, mutta ilme tyyni. Hän ojensi tälle palautusjuoman.
”Sinulla on Ferrarin moottori, Lukas”, hän sanoi nojaten pakettiautoon. ”Mutta rullasuksilla jo millimetrin heitto linjauksessa hukkaa hevosvoimat. Sulava on nopeaa. Nopea on sulavaa.”
Lukas hörppäsi ja katsoi naarmuuntuneita saappaitaan, sitten takaisin vuorelle, jonka he olivat juuri valloittaneet. ”Huomenna? Sama aika?”
Elena hymyili. Talven kiihkeä kipinä paloi kirkkaana keskikesän auringossa. ”Sama aika. Ja huomenna teemme sprinttivetoja.”